JANUARY BLUES FESTIVAL
229 Venue, Lontoo 16.–19.1.2025
Talvisessa Lontoossa tammikuussa 2025 järjestetty ja koko kuukauden yli ulottunut January Blues Festival oli laatuaan ihka ensimmäinen, tapahtumapaikkanaan simppelisti nimetty klubi 229. Nimi yksilöityy kuuluisan Regent’s Park -puiston eteläreunassa sijaitsevaan katu-osoitteeseen, 229 Great Portland Street. Sieltä ei kuitenkaan löydy totutun oloista kaupallista musaklubia, vaan International Students House -nimeä kantavan opiskelijaorganisaation kellaritiloissa sijaitseva arviolta 400–500 henkeä vetävä vallan mainio musiikkisali, hieman kuin meidän Tavastiamme. Tarjoilua sieltä löytyy brittiläiseen pubityyliin totta kai, ja safkaakin, toisin kuin Tavastialta.
Poiminta festarin kuukauden ohjelmistosta on sangen mairitteleva, etten sanoisi houkutteleva: James Hunter, Ana Popovic, Sonny Landreth, Fabulous T-Birds, Mud Morganfield, Chicago Blues Explosion -paketti sekä Sugaray Rayford, joista lisää tuonnempana. Omaksi ohjelmakseni valitsin pidennetyn viikonlopun tammikuun puolivälissä saatuani suorastaan ystävällisen kutsun koko festaritapahtuman järjestäneeltä AGMB-ohjelmatoimistolta sekä brittilehti Blues & Rhythmiltä.
Torstai–perjantai 16.–17. tammikuuta: Chicago Blues Explosion
Peräti räjähtäväksi nimetyn Chicago-bluespakkauksen sisällöksi paljastui neljä kokenutta tuulikaupungin artistia, supersympaattinen vokalisti Oscar Wilson, voimalaulajatar Nora Jean Wallace (joka on kulkenut myös nimellä Nora Jean Bruso), viimevuotisen BN:n nelosnumeron kansikuvasankari Toronzo Cannon sekä klassisen Chicago-bluesin ehdottomaan ylimpään aateliin kuuluva John Primer. Tuttuja toki kaikki, mutta heitä on siltikin aina kiinnostavaa nähdä ja kuulla uudemman kerran. Sivumennen sanottuna, Toronzo oli suorastaan julmetun ihastunut ja innoissaan tuliaisiksi hänelle viemästäni Blues Newsin irtonumerosta. Sen saatuaan hän kiersi ympäri bäkkäriä esitellen lehteä ylpeänä kaikille kaverimuusikoilleen.
Bluespaketin kokonaiskustannuksia oli pyritty hilaamaan alaspäin ilmeisen tarkoituksellisesti värväämällä Chicago-artistien säestäjiksi aikapäiviä sitten lontoolaistunut italialainen tyylikäs kitaristi Manny Fizzotti sekä ranskalaiset komppaajat, takuuvarma rumpali Pascal Delmes ja basisti Antoine Escalier. Tämän säestyskokoonpanon oli kasannut ymmärtääkseni koko Chicago-kattauksen ideoinut brittiläinen, erinomainen huuliharpisti (ja laulaja) Giles Robson, joka toimi itsekin solistina sekä MC’nä. Hän oli minulle itse asiassa uusi tuttavuus livenä – ja osoittautui erittäin sympaattiseksi kaveriksi. Hänen ja John Primerin kanssa yhdessä tehty upouusi duettolevy arvioidaan seuraavassa Blues Newsissä.
Molempien iltojen kattaus ja aikataulutus oli rakenteellisesti täysin samanlainen, mutta onneksi artistien kappalevalinnoissa ja (valokuvauksen kannalta) pukukoodeissa oli sentään jonkun verran vaihtelevuutta. Keikat alkoivat rytmikolmikon ja Robsonin lyhyehköillä solistiosuuksilla, joilla hän pääsi vakuuttamaan harpistin lahjoillaan. Oscar Wilsonin kömmittyä kävelykeppeineen lavalle Robson siirtyi taka-alalle, mutta paiskoi toki sekaan vielä lukuisia Chicago-bluesille ominaisia harppusooloja. Wilson puolestaan iski kuulijoiden tajunnanvirtaan tutun ponnekkaan vahvalla, uskottavalla laulullaan. Perinteistä Chicago-bluesia totta tosiaan. Hänen jälkeensä Nora Jean jatkoi oikeastaan hyvin samoilla linjoilla, tuhti vanhempi herrasmies vaan vaihtui vielä tuhdimmaksi leidiksi – tarkoitan tässä tietenkin heidän laulutulkintojaan. Nora Jean on tunnetusti seurannut Koko Taylorin jalanjäljissä, ja mm. Wang Dang Doodle tuntui kutakuinkin yhtä komealta kuin Kokolta konsanaan.
Seuraavana vuorossa oli Toronzo Cannon, jonka aikana äänivallit alkoivat miltei murtua, kun volyymit äityivät liiankin korkealle. Toronzolla oli jotain ongelmia pedaaliensa kanssa, eikä kaikki mennyt niiltä osin ihan tuubiin. Siitäkin huolimatta Chicago Way ja muut hänen Hendrix-vaikutteiset bravuurinsa saivat yleisön jonkun sortin ekstaasiin. Viimeisimpänä stagelle nousi sitten aina yhtä tyylitajuinen John Primer, joka palautti ilmapiirin takaisin perinteisempään Chicago-bluesilmastoon. Hän itse ihmetteli asemointiaan iltojen viimeiseksi esiintyjäksi, mutta oli kyllä asiaan kovasti tyytyväinen. Primerillakin oli omat pienet murheenkryyninsä ekana iltana hänen kitaransa B-kielen katkettua, jolloin hän joutui lainaamaan joksikin aikaa Fizzottin Telecasteria, joka ei soinut lainkaan niin kuin pitäisi Primerin hyppysissä.
Musiikki oli molempina iltoina kauttaaltaan aivan laadukasta, mutta minua jäi kaivelemaan tällaisen monen artistin paketin kokonaisuus. Kun show’t kestivät kaikkiaan noin 2,5 tuntia, niin yksittäisille artisteille jäi kullekin osakseen vaatimattomat vajaat puoli tuntia lavalla. Se on aivan liian vähän, koska jokainen heistä on sen tason esiintyjä, joka ansaitsisi ainakin täyden tunnin setin, ellei enemmän. Mustat bluesartistit ovat kasvaneet ja tottuneet sellaiseen kotioloissaan. Nyt he saivat hädin tuskin äänensä avattua, kun jo seuraavaa aktia huudetaan estradille. Hieman rumasti sanottuna, olisin jättänyt tässä tilanteessa suosikkini Toronzon tyystin kotiin, koska hänen tyylinsä on kuitenkin niin paljon muista artisteista poikkeavaa ja ilman häntä olisi muille solisteille siunaantunut enemmän tilaa. Samalla kokonaisuus muodstunut tasapainoisemmaksi.
Kuulin sitten pari päivää myöhemmin englantilaisilta blueskavereiltani, että samainen Chicago-pataljoona oli esiintynyt seuranneena viikonloppuna Englannin itäisellä maaseudulla Sittingbournen pikkukaupungissa järjestetyssä konserttitapahtumassa alkaen keskellä päivää klo 14 ja pirskeiden kestäneen iltakymmeneen. Siellä jokaiselle artistille oli siis suotu tilaa tarjoilla täysi latinki omaa Chicago-bluesiaan.
Lauantai–sunnuntai 18.–19. tammikuuta: Sugaray Rayford
Rauma Bluesin kuuden vuoden takainen pääesiintyjä Sugaray Rayford oli mitä ilmeisimmin Lontoon festarikuukauden yksi odotetuimmista jenkkiartisteista. Myös hänellä oli kaksi keikkaa 229-klubilla heti Chicago-paketin jälkeisinä kahtena iltana, jotka olivat ymmärtääkseni loppuunmyytyjä.
Molemmat illat avasi musta brittihuuliharpisti Errol Linton bändeineen, joka oli brittien edustaja viime keväisessä EBC-skabassa Portugalin Bragassa. Valitettavan huonolla menestyksellä tosin.
Lavalle kavuttuaan järkälemäinen Rayford keskittyi aivan liikaa yhtäältä joutavaan jaaritteluun bändinsä kanssa, toisaalta yleisön kosiskeluun tai pikemminkin kritisoimiseen, jopa sättimiseen. Porukka kun ei hänen mielestään ja varsinkaan alkuillasta osallistunut tarpeeksi riehakkaasti bailaamiseen ja pyllyjensä pyörittämiseen maestron kehotuksista huolimatta. Lisäksi äänentoiston säröongelmat häiritsivät show’ta ja kiukustuttivat niin artistia kuin yleisöä lauantai-illan konsertin alkupuolella.
Pikku hiljaa homma rupesi kuitenkin rullaamaan. Parhaimmillaan Rayford oli minun makuuni rauhallisemman matskunsa parissa, joilla hänen muhkea äänensä pääsi parhaiten oikeuksiinsa. Southern soulin kaikuja myötäilevä Don’t Regret A Mile miehen varhaiskauden albumilta “The World That We Live In” (2017) sekä huikea soulballadi You And I pari vuotta tuoreemmalta “Somebody Save Me” -levyltä toimivat tosi komeasti. Hyvin pelittivät myös hitaat bluesit Don’t Want Nobody At My House ja Don’t Throw Your Love On Me So Strong. Rutkasti vauhdikkaampaa, paikoin jopa yltiöhurjaa vedätystä tykitettiin Rayfieldin vuoden 2022 ”In Too Deep” -albumin nimikappaleella sekä samaiselta levyltä keikkaohjelmistoon mukaan poimituilla vauhtipaloilla Invisible Soldier, Gonna Lift You Up ja Miss Information. Loppuillasta hommaa pistettiin sitten vielä täydellä höyryllä pakettiin miehen tuoreimman, toissavuotisen “Human Decency” – albumin nimikappaleella.
Yhdessä välispiikissään Rayford tuskaili päätään pudistellen, kuinka nykyisin kaikki itseään bluesartisteina pitävät soittajat haluavat revittää kuin ”bonamassat”, kun taas hänen oma missionsa on: ”I wanna bring soul back into the blues”. Tämä hänen kommenttinsa viehätti minua suuresti, mutta toisaalta myös kummastutti. Ei nimittäin jäänyt lainkaan epäselväksi, mitä koulukuntaa hänen oman bändinsä vonkukitaristi edusti.
Loppukaneettina voisi mainostaa jo valmiiksi ensi vuoden tammikuun Lontoon bluesfestaria, tosin täysin tietämättä, mitä tai keitä siellä on silloin tarjolla. Suomen talvea ei kuitenkaan kannata lähteä Lontooseen pakoon, sillä viikon visiitillä siellä oli vähintäänkin yhtä koleaa ja galsaa kuin konsa Helsingissä anno 2025.
Pertti Nurmi
(julkaistu BN-numerossa 1/2025)
Kuva: John Primer (c) Pertti Nurmi
